Surun viisi vaihetta selkeästi selitettynä

Lähes jokainen on kuullut psykiatri Elisabeth Kübler-Rossin kuvaamista ”surun viidestä vaiheesta”. Ne auttavat antamaan nimen tunteillemme — kunhan ne ymmärretään oikein: ne eivät ole portaikko, jota noustaan askelma kerrallaan, vaan tiloja, jotka tulevat ja menevät.

Viisi vaihetta

• Kieltäminen. ”Ei voi olla totta.” Mieli pehmentää iskua omalla tavallaan; se on suojaa, ei hulluutta.
• Viha. Lääkäreitä, elämää, itseä — jopa poismennyttä kohtaan. Se on epämukavaa, mutta osa prosessia.
• Kaupankäynti. ”Entä jos” -ajatukset: entä jos olisimme menneet lääkäriin aiemmin, entä jos olisin ollut paikalla. Mahdottoman kertaaminen on yritys saada hallinta takaisin.
• Suru. Syvä murhe todellisuuden valjetessa. Se ei ole itsessään masennusta: se on terve vastaus valtavaan menetykseen.
• Hyväksyminen. Ei tarkoita, että kaikki on hyvin, eikä unohtamista. Se tarkoittaa, että oppii elämään poissaolon kanssa.

Mitä kukaan ei kerro

Vaiheet sekoittuvat, toistuvat eikä niillä ole aikataulua. Tiistaina voi olla hyväksymisessä ja keskiviikkona vihassa, ja molemmat ovat normaaleja. Oman surun vertaaminen muiden suruun tuo vain syyllisyyttä.

Milloin hakea apua

Jos useiden kuukausien jälkeen tuska estää syömästä, nukkumasta tai tekemästä työtä, tai jos mieleen tulee ajatuksia itsensä vahingoittamisesta, on aika puhua ammattilaiselle. Avun pyytäminen surussa on yhtä järkevää kuin murtuneen luun kipsaaminen.

Rituaalit auttavat

Haudalla käyminen, kirjeen kirjoittaminen, muistosivun osanottojen lukeminen uudelleen, kynttilän sytyttäminen merkkipäivinä… Pienet rituaalit antavat surulle paikan ja muodon. Ja se järjestää mieltä, pikkuhiljaa.